maanantai 8. marraskuuta 2010

"Koulukiusatut liian tosikoita" - huumoria pitää olla kato

Altistuin viikonloppuna Iltalehden lööpille, joka kertoi jotain aivan uutta koulukiusaamisesta: Kiusatut ovat liian tosikoita. Tuo lehtijuttu hyppäsi silmilleni ruokakaupan jonossa ja riipaisi siinä määrin, että sydämeen sattui syvemmälle kuin Tommi Läntisen lauluja kuunnellessa.

Koulumaailmasta paljon kirjoittanut entinen opettaja toteaa Iltalehden toimittajan mukaan:
"Tiedän lähipiiristäni lapsia, joita on kiusattu. Mielestäni tärkeä syy siihen on ollut, että he ovat liian tosikoita. He ottavat heille sanonut asiat liian vakavasti eivätkä osaa vastata takaisin huumorilla."

Nuo sanat luettuani pysähdyin miettimään, kuinka hienoa elämäni on nykyään, kun sitä tarkastellaan pitkäkestoisten ystävyyssuhteiden onnistumisen näkökulmasta. Tällaisten perusasioiden äärelle tekee mieli palata varsinkin "kiusatut ovat sitä ja tätä" -otsikoiden muistuttaessa, että aikanaan todellisia ystäviä ei ollut liikaa ja tuli kyllä mietittyä aivan tarpeeksi moneen kertaan mikä minussa on vikana. Kirjoitan tähän hieman vanhoja aiheeseen liittyviä muistelmiani ja yritän miettiä mielessäni mitä hauskaa läppää voisin nyt 31-vuotiaana heittää takaisin menneisyyden haamuille. Jospa minusta olisi tullut vuosien myötä huumorintajuisempi.

-------

Kauan sitten aika ei liitänyt, vaan velloi paikallaan kuolleena, hiljaisena ja upottavana, kuin juoksuhaudassa. Ei ollut mitään muuta, kuin oma pieni maailma, joka ei riittänyt tekemään onnelliseksi. Kunpa joku olisi tullut kertomaan pohjattoman yksinäiselle ja onnettomalle ala-asteikäiselle, että kaikki olisi vielä joskus paljon paremmin.

Se kirjoitti pieneen päiväkirjaansa siitä, ettei ole ketään kelle soittaa ja tekisi mieli kuolla pois, kun ei ole yhtään oikeaa ystävää. Sille ei koskaan tapahtunut mitään. Se oli luokan ujoin ja ruipeloin tyttö, joka ei kuulunut "luokan kermaan", joksi suositut oppilaat vertaisryhmäänsä nimittivät. Sen suurin haaste oli uskaltaa pyytää kerran vuodessa viereisen pulpetin pojalta voisiko se vaihtaa tarrakuvaa. Luokkabileissä kukaan ei pyytänyt sitä tanssimaan hitaita paitsi kerran eräs poika, joka halusi tehdä palveluksen. Sillä aikaa kun muut tanssivat, pelasivat räsypokkaa tai pullonpyöritystä, se istui kahdestaan uuden kaverinsa kanssa syömässä sipsejä ja itkemässä nurkkahuoneessa. Se ei vain uskaltanut. Se ei uskonut, että se kelpaisi ja voisi tehdä samoja asioita kuin muutkin. Se oli myös vähän kateellinen kaverilleen, jolle luokan suosituin tähtisilmä Jani oli sanonut heti bileiden alussa: "Sanna on sit varattu mulle täks illaks!". Kukaan ei sanonut sille mitään tuollaista.

Se uskoi että se oli aina huonompi ja että siinä oli jotain perustavanlaatuista vikaa. Muutenhan se olisi kelvannut ja pärjännyt. Tämä kohtalokas attribuutioteoria alkoi elää vuosien varrella omaa elämäänsä ja saada aina vain lisää todistusaineistoa tuekseen. Ala-asteen ujous vaihtui yläasteella ahdistukseen, jota aiheutti jatkuva kiusaaminen sekä mentaalinen eristys, jonka samaan ystäväpiiriin kuuluva tyttö toteutti erittäin taidokkaasti. Ne muutamat ystävät, joita oli tullut olivat edelleen vieressä, mutta keneenkään ei voinut luottaa. Ne eivät välittäneet, ne eivät halunneet nähdä toisen päivittäistä pahaa oloa, ne eivät halunneet puolustaa heikolla hetkellä, sillä silloin ne olisivat astuneet samalla puolelle. Sille huonompien puolelle. Se ei enää jaksanut puolustautua itse, sillä ei ollut enää voimia.

------

Se odotti bussipysäkillä jokapäiväistä pitkää matkaa, jonka aikana sen vaatteet ja olemus haukuttiin. Se katseli ujosti kauempana seisoskelevaa ihastustaan, joka odotti muualle menevää bussia. Taakse ilmestyi kiusaajatyttö ympärillään tukijoukkonsa. Ne alkoivat naureskella ja huudella ihastukselle: "Toi on ihastunut suhun hei!". Ihastuksen bussi saapui. Ihastus käveli nopeasti ohi ja töytäisi matkalla kovakouraisesti sen merkiksi, ettei voisi vähempää kiinnostaa.

-------

Se seisoi taas bussipysäkillä kaikkien muiden yläasteen oppilaiden seassa. Kauempaa käveli vanha mies likaisia kärryjä työntäen. Mies tuli kohdalle ja tunki kätensä haaroväliin niin että tuntui. Todella pahalta. Ja likaisemmalta kuin siitä kärrystä. Koko koulu katsoi ja nauroi.

-------

Se meni vappuna yksin käymään yötivolissa. Se ei ollut saanut viinaa, kun kukaan ei hakenut ja se juoppo alkon edessä oli vienyt rahat. Kaikki muut olivat kännissä, sillä kiusaajatytön isoveli oli hakenut niille. Ne tulivat viereen naureskelemaan. Kiusaajatyttö sanoi: "Tiedätsä että meidän Joni ja sen kaverit katsoo aina sun persettä bussipysäkillä. Sulla on niiden mielestä näääääin levee perse. Sellainen ankan perse. Ankka, sä oot ankka, hähähäääää!". Kiusaajatyttö alkoi töniä ja tyrkkiä olkapäähän.

Se käveli yksin pois ja katsoi välkkyviä valoja, juhlivia ihmisiä joilla oli ystäviä ja elämä. Sillä ei ollut kumpaakaan.

-------

Vuosia myöhemmin se istui ystäviensä ja "kiusaajatytön" kanssa saunassa ja kysyi: "Miksi?"

"No en mä tiedä, sä olit vaan niin ärsyttävä."

-------

Valitettavasti tätä kirjoittaessani minulta ei edelleenkään irronnut niitä hauskoja vastakommentteja, vaan aloin itkeä.

Mut hei, huumoria pitää olla kato!

8 kommenttia:

  1. Voi :( Onkohan ketään, jolla ei olisi traumoja kouludiskoista. Mut mäkin tunnen niin monta koulukiusattua itseni lisäksi, että ketä ne kiusaajat sitten on? Missä ne lymyilee aikuisena? Luulisi, että niillä omatunto kolkuttaa.

    Tosin, oma kiusaajani koitti päästä naamakirjassa kolmeen kertaan mun kaveriksi, torjuin, ihan syystäkin. Käsittämätöntä. Joku kuvittelee, että kaikki tuommoinen katoaa sen jälkeen, kun ei enää olla koulussa.

    - Mammuttihypettäjä

    VastaaPoista
  2. Koulukiusaajan tausta ei ole ehkä sellainen meriitti, jonka itsensä muilta osin hyväksynyt ihminen haluaisi merkitä menneisyytensä ansioluetteloon. Omatunto kolkuttaa aivan varmasti ja voi aiheuttaa tuskallisiakin ajatuksia. Tai sitten näennäisen unohtamisen.

    Itse olen kuitenkin onnekseni saanut todeta yllättävän moneen kertaan lohdullisen ilmiön - toista kohtaan väärin toimineen defenssimekanismit voivat jossain vaiheessa purkautua ja aiheuttaa viivästyneen anteeksipyynnön.

    Ihmiset ovat niin monella tapaa lukossa satuttaessaan muita. Ja enemmän kuin puhdasta vihaa ja pahuutta, on tässä maailmassa puhumattomia ongelmia, häpeää, pelkoa ja arvottomuuden tunteita, jotka purkautuvat liian usein kammottavalla tavalla, koulu- tai työpaikkakiusaamisen muodossa.

    VastaaPoista
  3. Hieno Kirjoitus!

    Saanen näyttää tämän -varsinkin näiden omien lasten kavereille ja omille ystäville.

    Tämä puhuttaa paljon, tänäkin päivänä ja tiedät meidänkin tilanteesta aika paljon.

    Kiusaaja jatkaa kiusaamistaan, kohde vaihtuu kokoajan.
    Onko se perheestä,kasvatuksesta , vai juurettomuudesta kiinni?
    Mene ja tiedän, mutta tällä hetkellä tuntuu itsestä pahalle, että lapsi kiusaa yhtä, sitten toista, sitten kolmatta, eikä osaa lopettaa...

    Palkitaan koulussa, palkitaan harrastuksissa; kuin nämä tilanteet olisivat sallittuja, ettävoi kyynärpäätaktiikalla mennä eteenpäin.

    Enää ei tarvitse kohdata kiusattua edes nenäkkäin, sen voi tehdä netissä, tekstiviestillä jne.
    Kaikki keinot on muka sallittuja:(

    Surullinen, niiden puolesta, jotka eivät erota metsää puilta.
    Omasta mielestäni, tässä tapauksessa kiusaaja on se,jolta puutuu huumori !

    Onko se sitten käänteispsykologiaa...

    VastaaPoista
  4. Kiitos Virve,

    On hienoa, jos voin saada kirjoituksellani ihmisiä ajattelemaan kiusaamista eri näkökulmista. Eli juttu levitykseen vain.

    Kiusaaminen ei taida hävitä tästä maailmasta koskaan, sillä pahoinvointi siirtyy helposti olomuodosta toiseen. Ketju voi olla loputon ja ulottua yhteiskunnallisista ongelmista lasten pahoinvointiin, joka sitten saa erilaisia ilmiasuja.

    Teknologia on todellakin mahdollistanut entistä raa'empien kiusaamismuotojen kehittymisen. Netin kasvottomuus tekee hallaa empatian oppimiselle, jonka mielensä pahoittaneen koulukaverin reaktioiden näkeminen mahdollistaisi.

    VastaaPoista
  5. Kuten totesin, en kauhian tiuhaan ennätä tätä(kään) blogia seurata, että vähän piiiitkällä viiveellä näin tulee kommenttia.

    Oli hyvä kirjoitus tämä kiusaamisesta. Ajankohtainen myös kouluajan jälkeen, koska työpaikkakiusaamistakin esiintyy. Nähdäkseni sama mekanismi taustalla. Ja se, ettei toiset opi empatiaa vaikka naamaan tunkis suoraan.

    Oma napa, oma paha olo, omat mitkä-jutut-sitten-onkaan, on niin prioriteetilla 1, että mitkään viestit vastapäätä olevalta ei tule läpi.

    Ja ennen sitten kuin kirjoitan yhden näkemykseni, korostan, että kiusaaminen ei ole koskaan kiusatun _syy_. Ei ole mikään perustelu kiusaamiselle se, että toinen on jonkinlainen.

    Mutta....

    Kiusatulla on mahdollisuus saada se kiusaaminen loppumaan. Itse asiassa se on mahdollisuus auttaa kiusaajaa, jos nyt syvemmälle poraudutaan ajatukseen, mutta ei sen tarvitse niin pitkälle mennä. Jos joku olisi tullut minulle sanomaan, että pistä kova kovaa vasten ja vaikka kärsi pari mustelmaa, mutta sillä se loppuu, tai ilkeillyt takaisin (jonkun olisi pitänyt kyllä sitä sitten opettaa oikein kunnolla). Teoriana se, että tarpeeksi vahva viesti menee sitten läpi tai ainakin aiheuttaa sen verran pään vaivaa kiusaajalle, että vaihtaa kohdetta.

    Kasvoipahan kyllä sellainen empatiakyky kiusattuna olemisesta, että melkein kaiken sen vaivan väärti. Pikkusen vähemmän olisi ehkä voinut olla...

    No mene ja tiedä. Olen nyt se kuka olen, koska olen kokenut kaiken sen mitä olen kokenut. Itse en (ainakaan muista) että olisi mitään oikeasti todella pahaa joutunut kohtaamaan, että puhun ehkä suuta suuremmalla.

    Hyvin vaikeaa varmasti on, jos todella lytätään, eikä ole ketään joka sanoisi "Olet hyvä ihminen, tärkeä, arvokas, ystäväni" ja vielä puolustaisi julkisestikin.

    VastaaPoista
  6. Kiitos hienosta kommentista ja mukavaa, ettet ole katkeroitunut kokemuksistasi.

    Onhan se totta, etta kovuuttakin tarvitaan puolustautumisessa. Omalla kohdallani olen vain huomannut sellaisen ilmion, etta jos itsella sita empatiaa on kiusaajankin edesta, ei tuo taktiikka valttamatta toimi. Olo on viela entista surullisempi, kun kiusaajallakin on paha mieli kovasta vastaheitosta. Eivat ne louskuttajat kylla paljoa kesta varsinkaan herttaiselta ihmiselta.

    Kaikilla pitaisi olla joku, joka sanoisi tuon viimeiseksi kirjoittamasi lauseen ja puolustaisi rohkeasti. Aina ei tarvitse yksin jaksaa.

    VastaaPoista
  7. Ei se huumorilla suhtautuminen kiusaamista helpota, ainakin minun kohdalla se vain paheni siitä. Mistähän lie tämä opettaja teoriansa keksinyt..

    Tuntuu että kiusaajat eivät ymmärrä kuinka paljon heidän sanat/ teot satuttavat kiusattua. Eivätkä ymmärrä kuinka isoja seurauksia kiusaamisella voi olla.

    Luulen että koulukiusaaminen on yksi niistä monista syistä miksi sairastuin syömishäiriöihin ja masennukseen. Eihän siitä voi ketään muuta syyttää kuin itseäni, mutta kun joku tarpeeksi monta kertaa haukkuu rumaksi lihavaksi ja ärsyttäväksi, siihen alkaa itsekkin uskoa.

    Mutta hyvän kirjoituksen olet naputellut kiitos siitä.

    VastaaPoista
  8. Huumori tosiaan lähinnä maskeeraa henkisen kärsimyksen piiloon ja hidastaa siihen puuttumista. Moni näennäisen leppoisasti kiusaamiseen suhtautuminen itkee kokemuksiaan vielä vuosikymmenten jälkeen. Eivät ne unohdu. Muutamalla sanalla voi saada uskomatonta tuhoa aikaan.

    Toivon sinulle tosi paljon voimaa kääntää suuntaa kohti parempaa. Onneksi vanhempana voi ja osaa paremmin valita seuran, jossa liikkuu. Siksi toivon myös tiellesi hienoja ihmisiä.

    -Hanna

    VastaaPoista