Disclaimer: Ei ole mahdollista kehittää sellaista ruokavaliomallia, joka soveltuu jokaiselle ihmiselle, kaikissa mahdollisissa elämäntilanteissa. Ravintovalmentajana ja psykologina en siis kannata tai vastusta mitään yksittäistä ruokavaliosuuntausta. Olemme mielemme ja kehomme osalta ainutlaatuisia, joten toimivin elintapojen kokonaisuus rakennetaan yksilöllisesti.
Tässä kirjoituksessa käytän termiä VHH kaikista sellaisista ruokavalioista, joissa hiilihydraattien määrä on pudotettu tietoisesti alhaiselle tasolle.
________________________________________________________________________
Edellisellä kerralla lupasin kuvailla miten VHH on vaikuttanut omaan hyvinvointiini eli kuulunko niiden joukkoon joille kyseinen ruokavalio toimii loistavasti vai ovatko vaikutukset olleet aivan jotain muuta kuin mitä tilattiin. Aloitetaan nuoruusvuosille ajoittuvasta kokeilusta, joka voidaan luokitella alakarppaukseksi, vaikka dieetin nimi onkin vähän toinen.
Hiivasyndrooma - kyseenalainen diagnoosi
Kauan sitten naistenlehdet löysivät diagnoosin, joka tuntui sopivan vaivaan kuin vaivaan. Sen nimi oli hiivasyndrooma ja sen yleisimpänä aiheuttajana pidettiin toistuvia antibioottikuureja, joiden takia suoliston hyvät bakteerit kuolevat ja pahikset, kuten candida albicans -hiiva pääsevät valloilleen. Oireiden litania oli pitkä kuin nälkävuosi ja mukaan mahtui kaikkea mahdollista, kuten muistin pätkimistä, hiivatulehduksia, suolisto-oireita ja aivosumua.
Nykyään hiivasyndrooma-termi on vanhentunut ja puhutaan asianmukaisemmin dysbioosista eli suoliston bakteerikannan epätasapainotilasta. Kyseinen ongelma voidaan todeta laboratoriotutkimuksilla ja hoitaa huomattavasti jäsentyneemmin, kuin tuolloin muinaisaikoina. Valitettavasti nuoruudessani saatavilla ei ollut juuri muuta, kuin tapauskertomuksia sekä pari suomenkielistä opusta, joiden ruokavalio-ohjeet olivat melkoisen tiukkoja.
"Hiivantappodieetti"
17-vuotiaana diagnosoin itse itseni erään naistenlehden perusteella hiivasyndroomapotilaaksi ja päätin toteuttaa hiivakuurin. Kuurin tarkoitus olisi näännyttää elimistössäni riehuva hiiva nälkään riistämällä siltä ravinto. Hiiva hankkii elinvoimansa sokerista, joten lehtijutun logiikan mukaan hiivan hoidon alkuvaiheessa tuli syödä erittäin vähähiilihydraattisesti. Näin hiivanretale joutuisi oikein lujille. Ruokalistalla oli ensimmäisen kahden viikon ajan vain kasviksia, kalaa, lihaa, kananmunia, pähkinöitä ja rasvoja. Jopa gluteenittomatkin viljat, marjat ja runsaammin tärkkelystä sisältävät juurekset olivat kiellettyjen listalla.
Olin tuolloin niin fiksu, että ymmärsin aloittaa kuurin vasta ylioppilaskirjoitusten jälkeen älyllisen suorituskykyni turvaamiseksi. Pelasin myös jääkiekkoa, joten tiesin etten selviäsi jokapäiväisistä rankoista reeneistä rajoittamalla noin reippaasti hiilihydraatteja, joista ruokavalioni oli tätä ennen koostunut hyvin suurelta osin.
Kirjoitukset hoituivat kunnialla ja ennen ylioppilasjuhlia pääsin viimein aloittamaan itsehoidon oikein rytinällä. Pelkäsin hysteerisesti tekeväni jotain väärin, sillä halusin saada kehoni loppuelämäkseni kuntoon. Erityisesti siitä syystä, etten joutuisi enää ikinä uudelleen hiivantappokuurin ensimmäiseen vaiheeseen, joka tuntui yhä kauheammalta tuomiolta, mitä enemmän päiviä kului.
Söin kalaa, kananmunaa ja soijatuotteita, rehuja kaikissa mahdollisissa muodoissaan ja paljon pähkinöitä. Noin viikon jälkeen en ollut enää varma oliko kuurin tarkoitus tappaa hiiva vai minut. En kyennyt muuhun, kuin sängyllä makaamiseen ja kevyisiin kävelylenkkeihin. Lukeminen ei onnistunut, sillä en jaksanut keskittyä yhtään mihinkään. Mieliala oli aivan pohjalukemissa. Odotin kuitenkin kärsivällisesti tilanteen etenemistä.
Muutama päivä lisää ja tilanne olikin edennyt oikein rivakasti - aina vain pahempaan suuntaan. Tuolta jaksolta ainoa muistikuvani on se, kun äitini soitti minulle eräänä päivänä ja kysyi puhelun lopussa olenko sairas, kun kuulostan niin uskomattoman apaattiselta. En voinut käydä reeneissä tai tehdä yhtään mitään, joten olin periaatteessa sairauslomalla terveyskuurini takia, heh. Onneksi sain olla kiekkoharkoista pois hyvällä verukkeella ylioppilasjuhliin liittyvien "valmistelujen" takia. Näin en joutunut valmentajan puhutteluun (vaikka olin kunnostautunut, köh, jo aiemminkin lahjakkaasti ruokavaliosekoilujen saralla).
Hiivadieetin ensimmäinen vaihe oli siis erittäin rankka kärsimysten taival, mutta onnistuin sinnittelemään kuurin finaaliin asti. Kuurin, jossa ei ollut nykyisen tietämykseni mukaan mitään järkeä tavoitteisiini nähden ja joka ei ollut optimaalinen omalle elimistölleni. Onneksi toisessa vaiheessa ruokavalioon palautettiin juureksia, gluteenittomia viljoja sekä marjoja ja pieniä määriä hedelmiä, joten elämä jatkui taas. En koskaan unohda miltä tuntui syödä pitkästä aikaa ensimmäinen kupillinen mustikoita. Kaikki universumin energia ohjautui kehooni muutamassa minuutissa ja tunsin itseni supernaiseksi. Pysyin taas palaamaan urheilun pariin ja olin ylioppilasjuhlissani maailman iloisin nuori neitokainen.
Johtopäätökset
Hiivadieetti oli ensimmäinen vähähiilihydraattinen ruokakokeiluni. Kuuria toteuttaessani olin vasta 18-vuotias ja niin kehällä ihmisen fysiologian ja ravitsemuksen osalta, etten tiennyt paremmasta. Uskoin todellakin tappavani hiivan nälkään, vaikka todellisuudessa rääkkäsin vain itseäni. En tiennyt tuolloin, ettei hiiva koskaan kuole. En myöskään ymmärtänyt, että todellista merkitystä on vain bakteerien tasapainolla ja elimistön vastustuskyvyllä, joita ei korjata rääkkäämällä kehoa äärirajoille.
Hiivantapporuokavalion perusidea oli toki ihan hyvä ja terveellinen, mutta tuo ensimmäinen kahden viikon tiukistelujakso oli täysin turha. Tulipahan nyt kuitenkin harvinaisen selväksi, että todella alhaisilla hiilihydraattimäärillä kärvistely ei sovi itselleni, sillä en huomannut minkäänlaista sopeutumista tai muutosta parempaan viikkojen edetessä. Luulen että glukoneogeneesi eli hiilihydraatin uudismuodostus ei jostain syystä toiminut kovin tehokkaasti ja kärsin tämän seurauksena liian alhaisesta verensokerista. Onneksi tuohon aikaan VHH ei ollut muodissa, joten jätin alakarppausta muistuttavat systeemit ilomielin vähemmälle ja aloin korjailla terveyttäni aivan muilla keinoilla.
Seuraavassa jaksossa
Nuoruuden traumoista huolimatta, päätin 13 vuotta myöhemmin antaa VHH:lle vielä uuden mahdollisuuden. Koin nimittäin velvollisuudekseni eläytyä omakohtaisesti ruokavalioon, jota hyvin suuri osa asiakkaistani on kokeillut tai haluaa kokeilla. Enhän muuten voisi sanoa siitä mitään kirjoista luettua syvällisempää. Tällä kertaa VHH:n toteuttaminen tapahtui huomattavasti suuremman järki- ja tietomäärän tuella, sillä hukassa olevasta teinistä oli tullut vuosien saatossa hyvinvointialan ammattilainen. Seuraavassa kirjoituksessa kerron miten sille hyvinvointialan ammattilaiselle kävi.
_____________________________________________
Kuva:
Image: digitalart / FreeDigitalPhotos.net
Tässä kirjoituksessa käytän termiä VHH kaikista sellaisista ruokavalioista, joissa hiilihydraattien määrä on pudotettu tietoisesti alhaiselle tasolle.
________________________________________________________________________
Edellisellä kerralla lupasin kuvailla miten VHH on vaikuttanut omaan hyvinvointiini eli kuulunko niiden joukkoon joille kyseinen ruokavalio toimii loistavasti vai ovatko vaikutukset olleet aivan jotain muuta kuin mitä tilattiin. Aloitetaan nuoruusvuosille ajoittuvasta kokeilusta, joka voidaan luokitella alakarppaukseksi, vaikka dieetin nimi onkin vähän toinen.
Hiivasyndrooma - kyseenalainen diagnoosi
Kauan sitten naistenlehdet löysivät diagnoosin, joka tuntui sopivan vaivaan kuin vaivaan. Sen nimi oli hiivasyndrooma ja sen yleisimpänä aiheuttajana pidettiin toistuvia antibioottikuureja, joiden takia suoliston hyvät bakteerit kuolevat ja pahikset, kuten candida albicans -hiiva pääsevät valloilleen. Oireiden litania oli pitkä kuin nälkävuosi ja mukaan mahtui kaikkea mahdollista, kuten muistin pätkimistä, hiivatulehduksia, suolisto-oireita ja aivosumua.
Nykyään hiivasyndrooma-termi on vanhentunut ja puhutaan asianmukaisemmin dysbioosista eli suoliston bakteerikannan epätasapainotilasta. Kyseinen ongelma voidaan todeta laboratoriotutkimuksilla ja hoitaa huomattavasti jäsentyneemmin, kuin tuolloin muinaisaikoina. Valitettavasti nuoruudessani saatavilla ei ollut juuri muuta, kuin tapauskertomuksia sekä pari suomenkielistä opusta, joiden ruokavalio-ohjeet olivat melkoisen tiukkoja.
"Hiivantappodieetti"
17-vuotiaana diagnosoin itse itseni erään naistenlehden perusteella hiivasyndroomapotilaaksi ja päätin toteuttaa hiivakuurin. Kuurin tarkoitus olisi näännyttää elimistössäni riehuva hiiva nälkään riistämällä siltä ravinto. Hiiva hankkii elinvoimansa sokerista, joten lehtijutun logiikan mukaan hiivan hoidon alkuvaiheessa tuli syödä erittäin vähähiilihydraattisesti. Näin hiivanretale joutuisi oikein lujille. Ruokalistalla oli ensimmäisen kahden viikon ajan vain kasviksia, kalaa, lihaa, kananmunia, pähkinöitä ja rasvoja. Jopa gluteenittomatkin viljat, marjat ja runsaammin tärkkelystä sisältävät juurekset olivat kiellettyjen listalla.
Olin tuolloin niin fiksu, että ymmärsin aloittaa kuurin vasta ylioppilaskirjoitusten jälkeen älyllisen suorituskykyni turvaamiseksi. Pelasin myös jääkiekkoa, joten tiesin etten selviäsi jokapäiväisistä rankoista reeneistä rajoittamalla noin reippaasti hiilihydraatteja, joista ruokavalioni oli tätä ennen koostunut hyvin suurelta osin.
Kirjoitukset hoituivat kunnialla ja ennen ylioppilasjuhlia pääsin viimein aloittamaan itsehoidon oikein rytinällä. Pelkäsin hysteerisesti tekeväni jotain väärin, sillä halusin saada kehoni loppuelämäkseni kuntoon. Erityisesti siitä syystä, etten joutuisi enää ikinä uudelleen hiivantappokuurin ensimmäiseen vaiheeseen, joka tuntui yhä kauheammalta tuomiolta, mitä enemmän päiviä kului.
Söin kalaa, kananmunaa ja soijatuotteita, rehuja kaikissa mahdollisissa muodoissaan ja paljon pähkinöitä. Noin viikon jälkeen en ollut enää varma oliko kuurin tarkoitus tappaa hiiva vai minut. En kyennyt muuhun, kuin sängyllä makaamiseen ja kevyisiin kävelylenkkeihin. Lukeminen ei onnistunut, sillä en jaksanut keskittyä yhtään mihinkään. Mieliala oli aivan pohjalukemissa. Odotin kuitenkin kärsivällisesti tilanteen etenemistä.
Muutama päivä lisää ja tilanne olikin edennyt oikein rivakasti - aina vain pahempaan suuntaan. Tuolta jaksolta ainoa muistikuvani on se, kun äitini soitti minulle eräänä päivänä ja kysyi puhelun lopussa olenko sairas, kun kuulostan niin uskomattoman apaattiselta. En voinut käydä reeneissä tai tehdä yhtään mitään, joten olin periaatteessa sairauslomalla terveyskuurini takia, heh. Onneksi sain olla kiekkoharkoista pois hyvällä verukkeella ylioppilasjuhliin liittyvien "valmistelujen" takia. Näin en joutunut valmentajan puhutteluun (vaikka olin kunnostautunut, köh, jo aiemminkin lahjakkaasti ruokavaliosekoilujen saralla).
Hiivadieetin ensimmäinen vaihe oli siis erittäin rankka kärsimysten taival, mutta onnistuin sinnittelemään kuurin finaaliin asti. Kuurin, jossa ei ollut nykyisen tietämykseni mukaan mitään järkeä tavoitteisiini nähden ja joka ei ollut optimaalinen omalle elimistölleni. Onneksi toisessa vaiheessa ruokavalioon palautettiin juureksia, gluteenittomia viljoja sekä marjoja ja pieniä määriä hedelmiä, joten elämä jatkui taas. En koskaan unohda miltä tuntui syödä pitkästä aikaa ensimmäinen kupillinen mustikoita. Kaikki universumin energia ohjautui kehooni muutamassa minuutissa ja tunsin itseni supernaiseksi. Pysyin taas palaamaan urheilun pariin ja olin ylioppilasjuhlissani maailman iloisin nuori neitokainen.
Johtopäätökset
Hiivadieetti oli ensimmäinen vähähiilihydraattinen ruokakokeiluni. Kuuria toteuttaessani olin vasta 18-vuotias ja niin kehällä ihmisen fysiologian ja ravitsemuksen osalta, etten tiennyt paremmasta. Uskoin todellakin tappavani hiivan nälkään, vaikka todellisuudessa rääkkäsin vain itseäni. En tiennyt tuolloin, ettei hiiva koskaan kuole. En myöskään ymmärtänyt, että todellista merkitystä on vain bakteerien tasapainolla ja elimistön vastustuskyvyllä, joita ei korjata rääkkäämällä kehoa äärirajoille.
Hiivantapporuokavalion perusidea oli toki ihan hyvä ja terveellinen, mutta tuo ensimmäinen kahden viikon tiukistelujakso oli täysin turha. Tulipahan nyt kuitenkin harvinaisen selväksi, että todella alhaisilla hiilihydraattimäärillä kärvistely ei sovi itselleni, sillä en huomannut minkäänlaista sopeutumista tai muutosta parempaan viikkojen edetessä. Luulen että glukoneogeneesi eli hiilihydraatin uudismuodostus ei jostain syystä toiminut kovin tehokkaasti ja kärsin tämän seurauksena liian alhaisesta verensokerista. Onneksi tuohon aikaan VHH ei ollut muodissa, joten jätin alakarppausta muistuttavat systeemit ilomielin vähemmälle ja aloin korjailla terveyttäni aivan muilla keinoilla.
Seuraavassa jaksossa
Nuoruuden traumoista huolimatta, päätin 13 vuotta myöhemmin antaa VHH:lle vielä uuden mahdollisuuden. Koin nimittäin velvollisuudekseni eläytyä omakohtaisesti ruokavalioon, jota hyvin suuri osa asiakkaistani on kokeillut tai haluaa kokeilla. Enhän muuten voisi sanoa siitä mitään kirjoista luettua syvällisempää. Tällä kertaa VHH:n toteuttaminen tapahtui huomattavasti suuremman järki- ja tietomäärän tuella, sillä hukassa olevasta teinistä oli tullut vuosien saatossa hyvinvointialan ammattilainen. Seuraavassa kirjoituksessa kerron miten sille hyvinvointialan ammattilaiselle kävi.
_____________________________________________
Kuva:
Image: digitalart / FreeDigitalPhotos.net
