Voiko psykologi olla myös ihminen?

Adell Rucker / FreeDigitalPhotos.net

"Jos noissa tehtävissä haluaa toimia, niin ei saa kyllä olla omia ongelmia. Se häiritsee asiakassuhdetta."
"Kaikki psykologit on ihan skitsoja. Mä tiedän kokemuksesta."
"Eikös niillä psykologeilla ole aina omia mielenterveysongelmia, joita ne sitten lähtee selvittämään sinne yliopistoon?"
"Kyllä sun psykologina pitäisi..."
"Apua, sä oot psykologi...ja vielä selvinpäin!" *juoksee karkuun etsimään foliohattuaan*
"Sä et voi olla joka toinen päivä up ja joka toinen down. Sun pitää olla NEUTRAALI! Mitä sun kaikki tututkin ajattelee ja mitä sun potilaat ajattelis jos ne sais tietää..."

"Sun pitää olla neutraali."

Yleensä kirjoitukset täällä blogin puolella on hyvin, hyvin helppoa aloittaa. Tällä kertaa näin ei kuitenkaan valitettavasti ole ja huomaan laskelmoivani pääni puhki, kuinka kanavoisin ajatukseni tyhjään tekstikenttään mahdollisimman asiallisessa ja neutraalissa muodossa. Tämä vastaakin jo osaltaan otsikon kysymykseen psykologin inhimillisyydestä - psykologin roolin omaksuneen ihmisen ei ole helppoa antaa itselleen lupaa olla ihminen. Ei varsinkaan silloin, kun on kyse omaa identiteettiä läheisesti koskettavasta aiheesta, jonka kanssa revittely saattaisi paljastaa liikaa. Tuoda esille asioita, joiden jälkeen ei olisi enää kovin epäselvää, että ainakin tätä juttua kirjoittava psykologi on aivan jotain muuta, kuin täydellinen, jokaisena vuorokauden sekuntina tasapainonsa ja tekopirteytensä säilyttävä täti-ihminen, jonka menneisyys on jynssätty puhtaaksi pienimmistäkin tahroista super 10:llä. Superkympin tytöstä superkympin tädiksi ja priimalaatuinen elämän CV kasaan. Olisiko seuraavassa ainesta juuri oikeanlaiseksi psykologiksi...

• Onnellinen lapsuus, helppo elämä prinsessalla, rikas isä ja koira.
• Kuorolaulua, taitoluistelua ja ompelutöitä. Kaunis hymy ja eka vakava seurustelusuhde. 
• Lukio läpi lukematta ja suoraan yliopistoon pääsykoekirjojen silmäilyn jälkeen.
• Psykologin maisterin tutkinto viidessä vuodessa kuosiin ja päälle vielä miljoona opintopistettä kaikkea tosi  hyödyllistä, kasvatustieteitä ja sosiologiaa. Ainiin ja siinä sivussa kolme psykologin sijaisuutta, jotka eivät aiheuttaneet yhtään stressiä ja kaikki meni aina ihan putkeen.
• Sitten vähän pätkätöitä, aviomiehen etsintää ja viimeiset hiletykset.
• Omakotitalo, avioliitto, vakiduuni, ensimmäinen lapsi ja lenkkeilyä vanhan koiran kanssa.
• Lisää lapsia ja etenemistä uralla. Tasapainoista perhe-elämää ja kehittäviä harrastuksia. 
• Kymmenien vuosien ajan arkiaamuisin puurot naamaan ja autolla seesteisestä koti-idyllistä kello kahdeksaksi sinne missä kaikki eivät muista edes nimeään. Ja ne elämän CV:t ovat täynnä virhemerkintöjä.
• Onneksi itsellä on kaikki aina niin hyvin, niin hyvin.  

Monen psykologin elämäntarina ei näytä ihan tuollaiselta, kuten varmasti jokainen elämää ja psykologeja tunteva tietää. Hyvä niin, sillä tällä alalla tarvitaan (melkein) kaikenlaisilla persoonilla ja taustoilla varustettuja yksilöitä. Omanlaisiaan ihmisiä, joiden elämänvaiheet voivat pitää sisällään aivan mitä tahansa. Niinkuin kaikissa muissakin ammateissa toimivilla. Kuitenkin välillä tuntuu, että tätä tosiseikkaa ei ole mahdollista myöntää ilman paheksuntaa, yllättyneisyyttä tai huvittuneisuutta. Aivan kuin olisi olemassa yksi ammattiryhmä, johon kohdistuvat neutraaliuden vaatimukset voidaan kiristää niin lujiksi, ettei lopulta enää kukaan täytä kriteerejä tai tiedä mitkä ne tarkalleen ottaen ovat. Ihanteellisen psykologin kriteerit, huh.

Lukioikäiset tytöt kyselevät keskustelupalstoilla onko psykologiksi kouluttautumiseen enää mitään mahdollisuuksia, kun lapsuus oli rikkinäinen, isä oli alkoholisti ja tuli sairastettua syömishäiriötäkin. Ensimmäisen vuoden psykologianopiskelijat pohtivat saako psykologi liikuttua asiakasta kuunnellessaan, mitä töihin voi laittaa päälleen ja onko se maailmanloppu, jos asiakas tulee vastaan vapaa-aikana ja näkee väläyksen psykologin omasta siviilielämästä?  Töihin jo päässeet saattavat pohtia mitä tapahtuu, jos oma rikkinäinen menneisyys paljastuu asiakkaille ja työkavereille. 

Entä jos, entä jos, entä jos...[jokin kauhea tragedia, joka heittää roiskeet psykologin vaivalla kiillotetun kuoren päälle].

Ehkä ammatillista imagoaan etsiviä tai sen puolesta pelkääviä psykologeja voisi rentouttaa se fakta, että edellämainittuja kysymyksiä saattaavat pohtia parempienkin piirien edustajat. Esimerkkinä tästä mestyksekkään terapiamuodon sekä hoitomallin kehittänyt rautainen ammattilainen, joka on tuonut toivoa ja apua jo miljoonille ihmisille maailmanlaajuisesti.
   
17.6. 2011 Marsha Linehan, itsetuhoisuudesta ja epävakaasta persoonallisuudesta kärsivien auttamiselle omistautunut psykologi, paljasti puheensa yhteydessä saaneensa nuoruudessaan itsekin epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin. Noin viikkoa myöhemmin hän antoi The New York Times -lehdelle haastattelun, jossa hän kuvasi vielä tarkemmin menneisyyttään, johon liittyy oman kehon vahingoittamista viiltämällä ja polttamalla, lukuisia itsemurhayrityksiä, epätoivoa ja lopulta järisyttävä kokemus, joka muutti kaiken parempaan suuntaan. Voit lukea haastattelun täältä.     

Romahtiko maailma Marsha Linehanin paljastuksen jälkeen? Voin puhua vain omasta puolestani, mutta mielestäni maailma muuttui ainoastaan hieman paremmaksi paikaksi. Tarvitsemme Marshan kaltaisia rohkeita ihmisiä, jotka taistelevat mielenterveysongelmien aiheuttamaa stigmaa vastaan ja rikkovat samalla myyttiä hajuttomista, mauttomista ja persoonattomista psykologeista. Olemme kaikki yhtä ja samaa ihmiskuntaa, jonka jakaminen kahteen osaan - mieleltään selkeästi sairaisiin ja terveisiin, on täysin mahdotonta ja tuhoisaa.

“I’m a very happy person now,” she said in an interview at her house near campus, where she lives with her adopted daughter, Geraldine, and Geraldine’s husband, Nate. “I still have ups and downs, of course, but I think no more than anyone else.” [Marsha Linehan, The New York Timesille]

Kun tuo Marsha nyt kerran aloitti, voisin minäkin paljastaa, että olen joinakin päivinä up ja toisina down. Töissä kuitenkin joka ikinen hetki läsnä, vain asiakastani varten ja valmiina tekemään kaikkeni, jotta hän pääsee nauttimaan elämän nousuista ja laskuista hyvinvoivana ja onnellisena.

_______________________________________________________________

Coping-keinot, osa 3: "Let it be."

Vanhoina hyvinä aikoina ei kuunneltu psykologeja, vaan Veikko Laveja. Niinpä Veikko saa kertoa heti alkuun miten nämä hommat hoidetaan:

"Ota löysin rantein, älä jännitä,
ota vastaan mitä tarjoo elämä..."
 
Myös Paul McCartneyn Let it be -kappaleeseen tekemissä lyriikoissa kiteytyy hyvin tämänkertaisen selviytymiskeinon idea. Kun The Beatles oli hajoamassa ahdistunut Paul näki unta, jossa hänen kuollut äitinsä ilmestyi lohduttamaan poikaansa viisailla sanoilla. Ja kuten tiedämme, äitiä kannattaa uskoa:    

"When I find myself in times of trouble, mother Mary comes to me,
speaking words of wisdom, let it be.
And in my hour of darkness she is standing right in front of me,
speaking words of wisdom, let it be." 

Monen muusikon (ja äidin) hienoimpia erityisominaisuuksia on lahja tiivistää suuren viisauden ydin pieneen lauseeseen. Meidän tiedenaisten erityisominaisuuksiin sen sijaan kuuluu taito selittää yksinkertainenkin asia monimutkaisin sanakääntein, analyysein, kaavioin ja lähdeviittein, joten koittakaa kestää mitä tuleman pitää. :) Tässä osassa esittelen teille coping-keinoista kaikkein tärkeimmän eli hyväksymisen taidon ja toivon, että mieleenne jäävät ikuisiksi ajoiksi jos ei muuta, niin ainakin nuo Paulin äidin ja Veikko Lavin sanat.     

_____________________________________________________________

Nykyään useat uudemmissa psykoterapiamuodoissa hyödynnetyistä menetelmistä pohjautuvat sekä käytännön kokemukseen että tieteellisiin tutkimuksiin. Näiden piirissä on havaittu, että yritykset vältellä ja kontrolloida epämiellyttäviä tunteita ja ajatuksia johtavat usein näiden tunteiden ja ajatusten lisääntymiseen entisestään. Paradoksaalista. Tästä turhaa kärsimystä tuottavasta toimintamallista käytetään termiä välttämiskäyttäytyminen.

Välttämiskäyttäytymistä edustavat kaikki ensimmäisessä osassa esitellyt haitalliset coping-keinot, kuten viiltely, syömishäiriöt, itsetuhoinen käyttäytyminen, riippuvuudet, vetäytyminen sosiaalisista tilanteista jne. Chawla ja Ostafin (2007) kuvailevat välttämiskäyttäytymisen erilaisina ilmentymismuotoina lisäksi ahdistuneisuus- ja paniikkihäiriöitä sekä fobioita, joiden perustana on itseasiassa pelon näennäisen kohteen sijaan ”pelon pelko”. Esimerkiksi lentopelosta kärsivä ei pelkää lentämistä, vaan omia tuntemuksiaan, joita lenkoneeseen astuminen aiheuttaa.

Kun jostain vahingollisesta toimintamallista kärsivältä ihmiseltä kysytään mitä muuta hän voisi tehdä vaikeassa tilanteessa ahdistuksen helpottamiseksi (kuin turvautua esim. riippuvuuksiin), ei hän välttämättä osaa vastata tähän mitään. Seuraavaksi voidaankin esittää jatkokysymys: kannattaako ahdistavassa tilanteessa omille tunteilleen ja ajatuksilleen ylipäätään tehdä jotain.

Pieni harjoitus:  
Palauta mieleesi voimakkaita tunteita herättävä asia (se voi olla miellyttävä tai epämiellyttävä). Käske sen jälkeen itseäsi olemaan ajattelematta koko asiaa. Toimiiko?

Ehkä koet että vaatii aika paljon työtä määräillä omia ajatuksiaan onnistuneesti. Saatat myös huomata, että näiden ajatusten kieltäminen on itseasiassa juuri kielletyn aiheen ajattelemista. Tämä on olennaisin peruste tunteiden hyväksymisen opettelemiselle. Tahratonta mieltä ja ikuista päivänpaistetta ei ole. Piste. Usein ihmiset pelkäävät, että epämiellyttävän tunnekokemuksen kohtaamisen seurauksena tapahtuu jotain pahaa tai oma tunne-elämä riistäytyy täysin käsistä. Kuitenkin totuus on, että vaikean tunnetilan voi hälventään juuri käsittelemällä sitä. Lisäksi mikään ei kestä ikuisesti ja ahdistuksen yhteydessä tämä on erittäin myöntenen realiteetti.

Tässä vielä selkeät perusteet hyväksynnän opettelemiselle Chawlan ja Ostafinin (2007) kuvaamina:

• Tiukat ja joustamattomat yritykset kontrolloida, vähentää tai välttää ahdistuksen kokemista eivät ole ratkaisu, vaan itse ongelma.
• Omien tunnereaktioiden hyväksyminen taistelemisen sijaan on kannattava tapa toimia ahdistavassa tilanteessa.
• Hyväksynnän opettelemisen tavoitteena ei ole saada ihmistä tuntemaan oloaan hyväksi, vaan tulemaan hyväksi koko tuntemusskaalansa kokemisessa sellaisena, kuin tämä skaala ilmenee.

Psyykkisen tuskan kokeminen ei ole sairasta eikä tuskaa tarvitse leikata pois, jotta ihminen tulisi terveeksi. Psyykkisesti terve ihminen kokee muiden tuntemusten ohella myös pahaa oloa, mutta kykenee siitä huolimatta elämään mielekkäästi. Psyykkisesti hyvinvoivan ihmisen erottaa siis vakavammin oireilevista se, ettei hän anna tuskan muuttua pidempiaikaiseksi kärsimykseksi.

Mitä ahdistuksen ja tuskan sietämisen tueksi voisi sitten tehdä? Opetella antamaan periksi ja hyväksyä vääryydet ja iskut kasvoille tyynenä kuin pyhä marttyyri? Ei aivan näin. Hyväksyminen ei psykologisena taitona merkitse periksi antamista, vaan omien voimavarojen rationaalista kohdistamista. Tämä mahdollistaa tehokkaan toiminnan vaikeuksienkin keskellä. Kun ihminen hyväksyy vaikean tilanteen ja siihen liittyvät tuntemukset, säästää hän murehtimiseen tuhlaantuvaa energiaa ja voi suunnata sen käytännön toimenpiteisiin tilanteen korjaamiseksi. Kuvailen tällaista toimintamallia kahdella fiktiivisellä tapahtumasarjalla:
 
Sirpa kuulee sairastavansa vakavaa sairautta. Lääkäri kertoo olevan teoriassa mahdollista, että Sirpa menehtyy ennen kuin hoidot ehtivät vaikuttaa, mutta korostaa että paraneminen on aivan yhtä todennäköistä. Sirpa lähtee kotiinsa lasi puoliksi tyhjänä. Ajatus kuolemasta alkaa tuntua niin hirvittävältä möröltä, että Sirpa päättää sulloa sen mielensä kellariin ja keskittyä erääseen vaativaan työproggikseen. 

Mörkö ei kuitenkaan kauaa viihdy kellarissa, vaan se ryökäle hiipii Sirpan uniin, päiväkirjaan ja lopulta jopa olemukseen. Työkaverit kyselevät onko kaikki kunnossa ja Sirpa vakuuttaa vaivalloisesti hymyillen, että kaikki on "ihan hyvin". Sirpa ei saa kerrottua asiasta perheelleen ja vähitellen koko ajatus jättimäiseksi hirviöksi kasvaneen salaisuuden päivänvaloon saattamisesta alkaa muuttua mahdottomaksi. Sirpa keskittyy edelleen vain työhönsä, joka vie päivästä toiseen aina vain enemmän aikaa. Kuukausien päästä Sirpa huomaa olevansa täysin yksin ajatustensa kanssa ja elävänsä omassa maailmassaan rähjäisiksi muuttuneiden kulissiensa takana. Sirpan perhe uskoo kelmeäksi käyneen naisen kärsivän pahasta työuupumuksesta ja patistaa tätä menemään työterveyshuoltoon. Sirpa lupaa mennä, muttei oikeasti varaa aikaa eikä edelleenkään kerro kellekään yhtään mitään. 

Eräänä aamuna Sirpa ei pääse sängystään ylös. Sirpan aviomies huomaa tilanteen olevan todella vakava ja soittaa ambulanssin. Ambulanssia odoteltaessa aviomies tulee sirpan viereen ja pyytää tätä kertomaan mikä oikein on hätänä. Miehensä kainalossa Sirpa kertoo kaiken ja itkee vuolaasti ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, tuntuu jotenkin omituisen helpottavalta. Seuraavana aamuna Sirpa ei enää herää.    

Niisk, nyt meni kyllä liian synkeäksi. Otetaanpa uusiksi.

Sirpa kuulee sairastavansa vakavaa sairautta. Lääkäri kertoo olevan mahdollista, että Sirpa menehtyy ennen kuin hoidot ehtivät vaikuttaa, mutta korostaa että paraneminen on aivan yhtä todennäköistä. Sirpa lähtee kotiinsa surun murtamana ja soittaa heti ensimmäiseksi aviomiehelleen, joka tulee aikaisemmin kotiin. Sirpa keskustelee miehensä ja lastensa kanssa tilanteesta koko illan ja itkee vuolaasti. Kaikki ovat sitä mieltä, että nyt on toimittava nopeasti ja etsittävä oikeat henkilöt auttamaan. 

Seuraavan viikon ajan Sirpa on hyvin masentunut, mutta tiedostaa tämän olevan itsestäänselvä reaktio tilanteeseen ja ottaa töistä sairaslomaa. Sirpa pyytää lääkäriltään lähetteen jonnekin, missä hän voisi käydä keskustelemassa siitä mitä käy läpi henkisesti ja selvittää myös sairautensa hoitamiseen erikoistuneiden lääkäreiden yhteystietoja. Perhe päättää sijoittaa pahan päivän varalle kerätyt säästöt Sirpan hyvivoinnista huolehtimiseen ja perheen yhteisen ajanvieton järjestämiseen. Vähitellen Sirpa alkaa vapautua masennuksesta ja kokee perheensä kanssa hienoja hetkiä. Välillä sairauskin unohtuu. Sirpa löytää myös sairauteensa erikoistuneita ammattilaisia, jotka kertovat että on täysin mahdollista parantua kokonaan, vaikka hoidot ovat rankkoja ja vaativat paljon panostusta. Sirpa on päättänyt, että hän tekee kaiken voitavansa sairauden voittamiseksi. Kymmeniä vuosia myöhemmin Sirpa kuolee aviomiehensä käsivarsille kotonaan. Juuri ennen täältä ikuisuuteen siirtymistä hän ajattelee onnellisena läheistensä kanssa kokemiaan hienoja hetkiä ja sitä kuinka täyttä elämä voi olla sen jälkeen, kun sen on kerran meinannut menettää.

Jatkamme seuraavalla kerralla hyväksynnän opettelemista käytännön harjoitusten avulla sekä pohdimme milloin ja miten erilaisia hyväksymismenetelmiä voi käyttää.  

________________________________________________________________
Viite:
Chawla, N., & Ostafin, B. (2007). Experiential avoidance as a functional dimensional approach to psychopathology: An empirical review.  Journal of Clinical Psychology, 63, 9, 871-890.