torstai 28. heinäkuuta 2011

Voiko psykologi olla myös ihminen?

Adell Rucker / FreeDigitalPhotos.net

"Jos noissa tehtävissä haluaa toimia, niin ei saa kyllä olla omia ongelmia. Se häiritsee asiakassuhdetta."
"Kaikki psykologit on ihan skitsoja. Mä tiedän kokemuksesta."
"Eikös niillä psykologeilla ole aina omia mielenterveysongelmia, joita ne sitten lähtee selvittämään sinne yliopistoon?"
"Kyllä sun psykologina pitäisi..."
"Apua, sä oot psykologi...ja vielä selvinpäin!" *juoksee karkuun etsimään foliohattuaan*
"Sä et voi olla joka toinen päivä up ja joka toinen down. Sun pitää olla NEUTRAALI! Mitä sun kaikki tututkin ajattelee ja mitä sun potilaat ajattelis jos ne sais tietää..."

"Sun pitää olla neutraali."

Yleensä kirjoitukset täällä blogin puolella on hyvin, hyvin helppoa aloittaa. Tällä kertaa näin ei kuitenkaan valitettavasti ole ja huomaan laskelmoivani pääni puhki, kuinka kanavoisin ajatukseni tyhjään tekstikenttään mahdollisimman asiallisessa ja neutraalissa muodossa. Tämä vastaakin jo osaltaan otsikon kysymykseen psykologin inhimillisyydestä - psykologin roolin omaksuneen ihmisen ei ole helppoa antaa itselleen lupaa olla ihminen. Ei varsinkaan silloin, kun on kyse omaa identiteettiä läheisesti koskettavasta aiheesta, jonka kanssa revittely saattaisi paljastaa liikaa. Tuoda esille asioita, joiden jälkeen ei olisi enää kovin epäselvää, että ainakin tätä juttua kirjoittava psykologi on aivan jotain muuta, kuin täydellinen, jokaisena vuorokauden sekuntina tasapainonsa ja tekopirteytensä säilyttävä täti-ihminen, jonka menneisyys on jynssätty puhtaaksi pienimmistäkin tahroista super 10:llä. Superkympin tytöstä superkympin tädiksi ja priimalaatuinen elämän CV kasaan. Olisiko seuraavassa ainesta juuri oikeanlaiseksi psykologiksi...

  • Onnellinen lapsuus, helppo elämä prinsessalla, rikas isä ja koira.
  • Kuorolaulua, taitoluistelua ja ompelutöitä. Kaunis hymy ja eka vakava seurustelusuhde. 
  • Lukio läpi lukematta ja suoraan yliopistoon pääsykoekirjojen silmäilyn jälkeen.
  • Psykologin maisterin tutkinto viidessä vuodessa kuosiin ja päälle vielä miljoona opintopistettä kaikkea tosi  hyödyllistä, kasvatustieteitä ja sosiologiaa. Ainiin ja siinä sivussa kolme psykologin sijaisuutta, jotka eivät aiheuttaneet yhtään stressiä ja kaikki meni aina ihan putkeen.
  • Sitten vähän pätkätöitä, aviomiehen etsintää ja viimeiset hiletykset.
  • Omakotitalo, avioliitto, vakiduuni, ensimmäinen lapsi ja lenkkeilyä vanhan koiran kanssa.
  • Lisää lapsia ja etenemistä uralla. Tasapainoista perhe-elämää ja kehittäviä harrastuksia. 
  • Kymmenien vuosien ajan arkiaamuisin puurot naamaan ja autolla seesteisestä koti-idyllistä kello kahdeksaksi sinne missä kaikki eivät muista edes nimeään. Ja ne elämän CV:t ovat täynnä virhemerkintöjä.
  • Onneksi itsellä on kaikki aina niin hyvin, niin hyvin.  

Monen psykologin elämäntarina ei näytä ihan tuollaiselta, kuten varmasti jokainen elämää ja psykologeja tunteva tietää. Hyvä niin, sillä tällä alalla tarvitaan (melkein) kaikenlaisilla persoonilla ja taustoilla varustettuja yksilöitä. Omanlaisiaan ihmisiä, joiden elämänvaiheet voivat pitää sisällään aivan mitä tahansa. Niinkuin kaikissa muissakin ammateissa toimivilla. Kuitenkin välillä tuntuu, että tätä tosiseikkaa ei ole mahdollista myöntää ilman paheksuntaa, yllättyneisyyttä tai huvittuneisuutta. Aivan kuin olisi olemassa yksi ammattiryhmä, johon kohdistuvat neutraaliuden vaatimukset voidaan kiristää niin lujiksi, ettei lopulta enää kukaan täytä kriteerejä tai tiedä mitkä ne tarkalleen ottaen ovat. Ihanteellisen psykologin kriteerit, huh.

Lukioikäiset tytöt kyselevät keskustelupalstoilla onko psykologiksi kouluttautumiseen enää mitään mahdollisuuksia, kun lapsuus oli rikkinäinen, isä oli alkoholisti ja tuli sairastettua syömishäiriötäkin. Ensimmäisen vuoden psykologianopiskelijat pohtivat saako psykologi liikuttua asiakasta kuunnellessaan, mitä töihin voi laittaa päälleen ja onko se maailmanloppu, jos asiakas tulee vastaan vapaa-aikana ja näkee väläyksen psykologin omasta siviilielämästä?  Töihin jo päässeet saattavat pohtia mitä tapahtuu, jos oma rikkinäinen menneisyys paljastuu asiakkaille ja työkavereille. 

Entä jos, entä jos, entä jos...[jokin kauhea tragedia, joka heittää roiskeet psykologin vaivalla kiillotetun kuoren päälle].

Ehkä ammatillista imagoaan etsiviä tai sen puolesta pelkääviä psykologeja voisi rentouttaa se fakta, että edellämainittuja kysymyksiä saattaavat pohtia parempienkin piirien edustajat. Esimerkkinä tästä mestyksekkään terapiamuodon sekä hoitomallin kehittänyt rautainen ammattilainen, joka on tuonut toivoa ja apua jo miljoonille ihmisille maailmanlaajuisesti.
   
17.6. 2011 Marsha Linehan, itsetuhoisuudesta ja epävakaasta persoonallisuudesta kärsivien auttamiselle omistautunut psykologi, paljasti puheensa yhteydessä saaneensa nuoruudessaan itsekin epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin. Noin viikkoa myöhemmin hän antoi The New York Times -lehdelle haastattelun, jossa hän kuvasi vielä tarkemmin menneisyyttään, johon liittyy oman kehon vahingoittamista viiltämällä ja polttamalla, lukuisia itsemurhayrityksiä, epätoivoa ja lopulta järisyttävä kokemus, joka muutti kaiken parempaan suuntaan. Voit lukea haastattelun täältä.     

Romahtiko maailma Marsha Linehanin paljastuksen jälkeen? Voin puhua vain omasta puolestani, mutta mielestäni maailma muuttui ainoastaan hieman paremmaksi paikaksi. Tarvitsemme Marshan kaltaisia rohkeita ihmisiä, jotka taistelevat mielenterveysongelmien aiheuttamaa stigmaa vastaan ja rikkovat samalla myyttiä hajuttomista, mauttomista ja persoonattomista psykologeista. Olemme kaikki yhtä ja samaa ihmiskuntaa, jonka jakaminen kahteen osaan - mieleltään selkeästi sairaisiin ja terveisiin, on täysin mahdotonta ja tuhoisaa.

“I’m a very happy person now,” she said in an interview at her house near campus, where she lives with her adopted daughter, Geraldine, and Geraldine’s husband, Nate. “I still have ups and downs, of course, but I think no more than anyone else.” [Marsha Linehan, The New York Timesille]

Kun tuo Marsha nyt kerran aloitti, voisin minäkin paljastaa, että olen joinakin päivinä up ja toisina down. Töissä kuitenkin joka ikinen hetki läsnä, vain asiakastani varten ja valmiina tekemään kaikkeni, jotta hän pääsee nauttimaan elämän nousuista ja laskuista hyvinvoivana ja onnellisena.

_______________________________________________________________

15 kommenttia:

  1. Olipa hieno kirjoitus taas! Marshan kokemus oli koskettava ja pohdiskelit Hanna jälleen viisaasti!

    Elämässäni on ollut vaikeita vaiheita, jolloin olen ollut tosi masentunut. Silloin tapasin psykologeja ja kävin myös keskusteluja heidän kanssaan.

    Parhaiten mieleeni on jäänyt kaksi ihmistä. Toinen heistä oli noin viisikymppinen psykologian alan ammattilainen. Tämän miehen kohtaaminen ei vastannut lainkaan odotuksiani. Hän änkytti aika paljon ja puhuminen oli kaikin puolin vaikeaa. Miehen elekieli oli myös ujoa, jopa arkaa. Kävelikin aika kumarassa. Vaikka toisen ihmisen kohtaaminen vaikutti kovin haasteelliselta, niin siinä vain mies porskutti menemään. Olin vaikuttunut.

    Ei tarvinnutkaan olla virheetön ja sliipattu,ei kaikin puolin hallittu auttaakseen toisia,tehdäkseen hyvää.

    Toinen näinä menneinä aikoina minuun vaikutuksen tehnyt ihminen oli noin nelivitonen naispsykologi, joka oli hyvin rehevä, varmaan kolminumeroisilla luvuilla kiloiltaan. Huomasin hänen käsilaukkunsa usein pursuavan suklaapatukoita.

    Nainen oli varsin älykkään oloinen ja teki hyviä kysymyksiä sekä kommentoi tarkkanäköisesti. Hän myös naureskeli tämän tästä jutuilleni, mitä en pannut lainkaan pahakseni. Olen usein tahattoman koominen ja oli vapauttavaa nauraa yhdessä elämäni tragikoomisille piirteille.

    Tämä psykologi antoi jopa kotinumeronsa ja sanoi, että voin halutessani soittaa milloin vain. Hmmm, ajattelin, että suojeleekohan hän nyt tarpeeksi yksityisyyttään ja soittelevatkohan asiakkaat hänelle ihan liikaa rasittaen häntä. Tosin en tiedä oliko hän antanut numeroaan kovin monelle. En kuitenkaan koskaan soittaut hänelle kotiin, mutta ilahduin kovasti luottamuksesta.

    Tämä nainen oli myös hyvin empaattinen eikä tuntunut välittävän pitää kummoistakaan "ammatillista etäisyyttä". Olisikohan sellaisen etäisyyden pitäminen pitkällä tähtäimellä tarpeen psykologin jaksamisen kannalta?

    En kokenut läheisen tunnelman kuitenkaan häiritsevän keskustelujamme. Tosin psykologi alkoi tuntua pikku hiljaa ystävältä, mutta ei se minua haitannut. Tosin, kun eron aika tuli, jäi kyllä ikävä.

    Nämä ammattilaiset, jotka eivät kätkeytyneet kiillotetun kuoren taakse tekivät minuun suurimman vaikutuksen ja auttoivatkin eniten. Koin heidän olevan aitoja ihmisiä ja näkevän minutkin ihmisenä, ei vain yhtenä tapauksena, masennuspotilaana satojen joukossa.

    VastaaPoista
  2. Toivottavasti. Itselläni ei ole ainakaan haluja taipua täysin muiden muotteihin, jos ja kun valmistun. Mikäli ei saa olla yhtään oma itsensä, niin ei se työ ole sitten sen arvoista.
    Gots to keep it real like that.

    VastaaPoista
  3. Mustikkatyttö:
    Vautsi mitä kuvauksia. Kylläpä tuli hyvä fiilis noita lukiessa ja arvostan paljon sitä, että jaoit kokemuksesi täällä. Olen saanut kuulla nyt muiltakin näkemyksiä, joiden mukaan aitona ja tuttavallisempana esiintyvä psykologi on tuntunut saavan eniten hyvää aikaan.

    Itse kokisin kovin raskaana taakkana ammattiroolin, joka olisi kylmä, neutraali ja etäinen. Onhan sitä töissä ja missä tahansa virallisemmassa tilanteessa aina erilainen kuin "siviilissä". Kuitenkin kun työtä tehdään omalla persoonalla, on selvää, että sitä persoonaa ei voi laskelmoida kovin pitkälle. Tai ainakin sellainen laskemointi käy raskaaksi ja antaa asiakkaalle huonon esimerkin. Psykologikin kun on esimerkki, erityisesti nuorille. :)

    ---

    Jere:
    Näin on. Ei näillä palkoilla kannata sieluaan myydä. ;) Tervetuloa pian ammattikuntaamme, jonka monenkirjavuudesta haluan ainakin omalta osaltani pitää huolta ja uskon myös sinun tekevän samoin edelleen. (Siksi oletkin idolini.) Me olemme se "seuraava polvi", joka sanelee omalla toiminnallaan kirjoittamattomat säännöt uusiksi ja tekee työnsä juuri sillä parhaaksi katsomallaan tyylillä.

    VastaaPoista
  4. Kiitos tästä merkinnästä. Olen syksyllä aloittamassa psykoterapian, mutta terapeutti on vielä etsimättä. Minua ahdistaa ajatus siitä, että pitäisi jutella jollekin ventovieraalle pari kertaa viikossa kaikkein vaikeimmista asioista, joita tällä hetkellä osaan hädin tuskin sanallistaa. Tämä kirjoitus ja Mustikkatytön vastaus loivat minulle hieman toivoa. Ihmistä minä nimenomaan etsin enkä mitään ammattinaamiota, vaikka suhteemme olisikin ammatillis-terapeuttinen.

    VastaaPoista
  5. Hei Anonyymi ja kiitos viestistäsi,

    Minäpä kirjoittelen jossain vaiheessa lisää psykoterapiasta ja siihen liittyvistä käytännöistä Suomessa.

    Terapeutin valinta on kyllä tärkeä vaihe terapiaa ja jos tuntuu, ettei jonkun kanssa synkkaa, niin kannattaa etsiä sellainen ihminen, jonka vastaanotolla pystyy rentoutumaan vähän paremmin. Terapeuteissa on todella paljon eroja ja varmasti sieltä joukosta löytyy se, jonka kanssa on hyvä työstää vaikeimpiakin asioita. Ihan omassa tahdissa.

    Kaikkea hyvää sinulle ja voimaa syksyyn!

    VastaaPoista
  6. mielenkiintoisia pohdintoja ja viisasta tekstiä! löysin sattumalta blogisi ja jään ehdottomasti lukijaksi!

    http://worldarounndus.blogspot.com/

    VastaaPoista
  7. Käynpäs lukemassa sinun ajatuksiasi. :) Kiitoksia Jenniina kannustuksesta ja tervetuloa joukkoon!

    VastaaPoista
  8. Minäkin löysin blogisi sattumalta, ja minäkin jään lukemaan. :) Sinun kirjoitukset on aina niin hyviä ja mielenkiintoisia!

    Marshan kokemus tosiaan oli koskettava ja antaa minullekkin vähän toivoa että minullakin olisi kaiken jälkeen silti mahdollisuus ehkä opiskella psykologiksi jos se vielä tulevaisuudessa kiinnostaa yhtä paljon kun nyt.

    -Laura/ http://diariesofapsyco.blogspot.com/

    VastaaPoista
  9. Voi kiitos Laura. On ollut kiva huomata miten hienosti ihmiset ovat vastaanottaneet tämän kirjoituksen ja antaneet toivoa siitä, että inhimillisyys on hyvä juttu myös tällä alalla.

    VastaaPoista
  10. Olipa hyvä kirjoitus, kiitos siitä. jäin ihan koukkuun kirjoitustyyliisi. Luin muitakin kirjoituksiasi.

    Mieleen tulee, tämän kirjoituksen jälkeen, mistä näitä psykologeja löytää:)
    Itse käynyt monenmoisella, psykologilla, terapeutilla ja psykiatrilla.
    Mieleenpainuvaa tuossa haastattelussa oli kuitenkin tuo miten päästä eteenpäin, otan opiksi. Kärsin nimittäin epävakaasta persoonalisuudesta ym. samankaltaisista oireista.
    Hmm. erittäin mieleenpainuva kirjoitus.

    VastaaPoista
  11. Miten mahtavaa kuulla, että tykkäsit kirjoituksesta Heinosan! Pystyisitkö laittamaan sähköpostia osoitteeseeni hanna.markuksela(ät)gmail.com? Voisin tässä päivän aikana laittaa sinulle ajatuksiani siitä, että mistä voisi löytyä hyviä ammattilaisia. Ja nimenomaan epävakaaseen persoonallisuuteen liittyvien ongelmien työstämisen avuksi.

    Oikein hyvää viikkoa sinne ja kiitos vielä palautteestasi. :)

    VastaaPoista
  12. Vahingossa eksyin tänne. Taidan jäädä seuraamaan. Kuitenkin eritoten tämä kirjoitus pysähdytti, lohdutti ja entisestään vakuutti.

    Toimin työssä koulunkäyntiavustajana ja sijaisopettajana - työssä, jota tehdään persoonalla. Monesti olenkin käynyt läpi sitä, että kuinka paljon haluan antaa itsestäni tulevan esille näille NUORILLE. Missä kohtaa menee mahdollisesti se raja, että tämä asia on osa minua, ei haittaa minua, mutta voisi olla äärimmäisen huono esimerkki nuorelle. Yhtenä esimerkkinä vaikkapa siviilikielenkäyttöni. Kielenkäytön neutralisoinnille työssä on kuitenkin niin paljon tärkeitä perusteluja, etten koskaan ole tuntenut siitä olevan mitään vaivaa. En edes tajunnut tekeväni sitä, ennen kuin tuli keskustelua "ammattiminästä". Oivalluksen jälkeen olin vain tyytyväinen välittömästi löydettyäni juuri moniakin syitä tähän automaattiseen toimintaan.

    Nyt, kun ammattitoiveeni on auennut, haluan opiskella psykologiaa, ja sisällä ollessani tutustua opiskelujen kautta vielä enemmän siihen, haluanko enemmän opettaa vai olla enemmän perinteisessä kliinisessä työssä, vai mahdollisesti jopa tutkia. Tai kaikkea tätä! Samat kysymykset tulevat varmasti taas vastaan, mutta on ihastuttavaa lukea, että ammattikunnassa selkeästi on oman elämänsä värittäjiä :-)

    VastaaPoista
  13. Hienoa kun kirjoitit kommentin Cecilia. Mielenterveyden ja ylipäätään ihmisten kanssa työskentelevä tarvitsee aina ammattiroolin, mutta on tärkeää että tämä kokoelma skeemoja sekä erilaisia käyttäytymissääntöjä edustaa aidosti yhtä puolta itsestä. Että roolin näytteleminen tulee rennosi ja mukana on tarpeeksi omaa itseä. Näin työn tekeminen on kevyempää eikä perustu kuormittavaan teennäisyyteen.

    Omassa työssäni olen huomannut, että säästän paljon energiaa olemalla mahdollisimman paljon oma itseni eri tilanteissa soveltaen. En siis joudu ikäänkuin puskemaan työpanostani, vaan kanavoin sitä mitä itselläni on luonnostaan annettavana. Tämä rentouttaa asiakkaitakin, olen huomannut. :)

    Kaikkea hyvää urallesi ja elämääsi muutenkin!

    Ps. Kirjoituksiani on helpointa seurata facebookin kautta, jos haluat :) https://www.facebook.com/pages/Hyvinvointivalmennus-Avalonia/174059519330735

    VastaaPoista
  14. Tämä blogikirjoitus, josta on tosin jo aikaa, toi minulle lohtua ja turvaa pääsykoeurakan keskelle. Olen pian puoli vuotta opiskellut pääsykokeisiin, jotka ovat kesäkuussa. Minusta pitäisi tulla psykologi, jos palaset vain loksahtelevat paikoilleen.

    Olen sairastanut syömishäiriötä ja ollut psykiatrisessa sairaalassa hoidossa. Olen aaltoillut ja vajonnut ja noussut ja horjunut. Mutta olen tässä yhä, epävarmana voiko tällaisen taustan omaava olla koskaan pätevä psykologi. Pelottaa, pelottaa paljon. Jos joku saa tietää? Jos tipahdan jälleen syömishäiriöön? Jos... Jos... Jos...

    Mutta oikeasti tämä toi lohtua. En ole täydellinen ja minllakin on menneisyyteni. Olen silti tehnyt paljon työtä sen eteen, että voisin jonakin päivänä olla psykologi.

    VastaaPoista
  15. Tsemppiä kovasti pääsykokeisiin ja urallesi. Kyllä meitä tähän ammattikuntaan mahtuu kaikenlaisia. :) Voi hyvin ja nauti elämästä, tee työtä omalla otteellasi. Hyvin se silloin tulee menemään.

    VastaaPoista