Ajattelin kirjoittaa pari sanaa aiheesta, joka on vähän kipeä ja ehkä vaiettukin. Erityisesti sosiaalisissa medioissa liikkuvien terveys- ja ravitsemusasiantuntijoiden piirissä.
Miltä tuntuu päätyä karp...piraijojen raadeltavaksi?
Karppaus - so over it?
Erehdyin viime viikolla toteamaan utopistisesti, että ehkä pahin taliban-karppaus olisi jo menneen talven lumia. Ne joita ketoosi ei ole kaatanut, jatkavat omissa oloissaan ja ne joille karppaus ei ollut portti maanpäälliseen taivaaseen, etsivät paratiisiaan jo muualta. Elä ja anna elää.
Tiesin kuitenkin karppausbuumin jättäneen suomalaiseen ravitsemuskeskusteluun jälkensä ja aiheuttaneen monelle suoranaista hiilihydraattipelkoa. Päätin siis varmuuden vuoksi tarkistaa missä pekoninpuputuksen tuputuksen osalta mennään. Elin siinä toivossa, että eihän nyt kukaan enää voi uskoa tiukan karppauksen sopivan ihan kaikille ja ihan kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Eihän? Se olisi niin 2011´s.
Niinpä...
1. Kirjoitin Iltikseen pienen karppauskriittisen pakinan.
2. Sain tuta fundamentalistikarppaajien raivon.
3. Sekä sen, ettei pakinani käsitellytkään aikansa elänyttä ilmiötä, jolle voisimme jo vähän nauraa. Karppaus on maailman vakavin asia.
4. Sain kuulla olevani ruma, lihava, ammattitaidoton, surkea kolumnisti, THL:n kätyri, keski-ikäinen, ituhippi, karppauksen kanssa flirttaileva wannabe-asiantuntija ja sairas. Mitä nyt kommenttiboksini roskalaatikkoon sekoittaneet ikinä keksivätkään.
Ja mitä sitten kävikään
En todellakaan tiedä, mutta tulipahan selväksi että tätä työtä on jatkettava. I´ll be back! Hasta la vista baby! :)
-Hiilihydraattori
______________________________________________
Huom. Tämä kirjoitus ei käsittele karppaajia yhtenä homogeenisena ihmisryhmänä. Ymmärrätte varmasti, että taiteelliset ja inhimilliset syyt rajoittavat sitä mitä yhteen blogikirjoitukseen mahtuu. Ne jotka ovat seuranneet blogia pidempään tietävät myös, että olen kirjoittanut karppauksesta myönteisiä kirjoituksia jo aivan tarpeeksi moneen kertaan.
